Tarinaa tiestä ja matkasta

Norjan puolella tien varsien kukkakedot saivat kukkia rauhassa.

Ruotsissa paikoitellen tienvarret oli niitetty paikoin metsän reunaan asti.

Suomessa oli siltä väliltä eli ihan tien reuna oli niitetty.

Tehtiin Lofooteille matkaa menomatkalla seuraavasti: Lähdettiin Torniosta ja ajettiin Suomen puolella Ylitorniolle asti ja siitä Ruotsin puolelle. Navigaattori antoi parikin vaihtoehtoa ja käännyttiinkin heti kohta Ruotsin puolella oikealle. Tie oli todella huonossa kunnossa ja kohta tulikin kyltti että kelirikkoa 60 km tai jotain sellaista. Purkki tärisi auton perässä siihen malliin, että ensimmäisessä otollisessa kohdassa heitettiin uukkari ja ajettiin sitä toista tietä eli Överkalixiin ja siitä E10-tietä etiäpäin.

Tulomatkalla ajettiinkiin koko E10 tie sitten alusta loppuun. Sen toinen pää on nimittäin Ååssa Lofoottien eteläkärjessä ja toinen pää Tornion ja Luleån välillä.

Suomen puolella tiet on huippukunnossa. Norjassakin hyvässä kunnossa, mutta Ruottin Lappi, se se on unohdettu maailman laita! Välillä päällyste oli tosi kehnossa kunnossa. Kiirunan ja Abiskon välillä oli kymmenien kilometrien tietyöalue. Siellä tietyötä tehtiin antiikkisin menetelmin eli pinnoite rouhittiin / oli rouhittu irti ja kuskattu pois. Sekä mennessä että tullessa oli arkipäivä kun ajeltiin. Mennessä nähtiin yksi liikkuva työkone, tullessa ei yhtään. Ja homma ei reilussa viikossa ollut edennyt lainkaan.

Tuo useiden kymmenien kilometrien pituinen tietyöalue oli melkoinen yllätyspaketti. Aina välillä oli pitkiäkin matkoja ehjää (tosin huonoa) asfalttia ja sitten yhtäkkiä rouhittu kohta. Näitä rouhittuja kohtia ei osaa oltu merkitty mitenkään. Äkkiä huomaat että tie putoaa kymmenen senttiä muutaman metrin päässä ja eiku jarrut pohjaan! Yhden tällaisen kohdan jälkeen oli autokunta kiinnittelemässä pyörätelinettä takaisin vetokoukkuun, arvatenkin oli irronnut. Yhdessä kohtaa oli liettualainen auto romuna ojassa. Yhden rypelikön jälkeen alkoi meidän autosta kuulua kummaa kolinaa. Pysähdyttiin ja kierrettiin autoa ja potkittiin renkaita, mutta kaikki näytti ehjältä. Kolinaa ei enää kuulunut kun jatkettiin matkaa.

Tuli lapsuus mieleen; silloin oli tuollaisia tietöitä meidänkin kulmilla. Minusta sille tie- tai koneinsinöörille, joka on kehittänyt sen asfalttikoneen, joka syö edeltä vanhaa asfalttia ja perästä tulee uutta sileää pintaa, pitäisi antaa joku palkinto, vaikka rauhannobeli, kun on niin hiljaista ja rauhallista ajella sellaisella tiellä.

Norjassa nähtiin kaksi tällaista modernia tietyötä. Toinen oli heti Ruotsin rajan jälkeen ja toinen oli lähellä Lofoottien eteläkärkeä. Molemmilla työmailla oli saattoautosysteemi. Pohdittiin että tuolla on työllistävä vaikutus, mutta sittemmin kuulin että saattoauton ensisijainen tehtävä on pitää työmaan ajonopeudet alhaisina. Järkevää, sanon minä.